piksu-poika lensi eilen tosiaan sateenkaarisillalle. epilepsia oli voimistunut voimistumistaan ja kohtauksia tuli jo joka yö, jatkuvasti rankempina. lisäksi kohtauksista palautuminen kesti joka päivä hetken kauemmin. päätös oli vaikea, koska päivisin piksu vaikutti päällisin puolin aivan terveeltä ja elämäniloiselta. jonain yönä kohtaus olisi kuitenkin saattanut jäädä päälle tai piksun aivoista olis saattanut vaikka katketa joku verisuoni jolloin poika olis joutunut kärsimään aamuun asti että se olis saatu eläinlääkärille. epilepsia oli hallitsematon ja hoitoennuste huono, sairauteen kun ei löydy mitään parannuskeinoa ja piksu olisi joutunut syömään lääkkeitä lopun elämäänsä eikä sen kanssa olisi voinut harrastaa mitään. ikävä on kova ja tulee varmasti ikuisesti olemaan, mutta piksulla on kuitenkin parempi nyt, eikä epilepsia vaivaa sitä enää ikinä. piksusta on raskas kirjoittaa ja väkisin tulee kyynel silmään. kiitokset kaikille jotka olette tukeneet mua ja yrittäneet auttaa, olette aivan ihania enkä todellakaan tiedä miten jaksaisin ilman teitä! ikävä kyllä piksun tilanne ei muutu miksikään sitä pohtimalla.

voisin kirjoittaa että sitten muihin aiheisiin, koska muillakaan sanoilla en sitä oikeen voi sanoa, mutta se kuulostaa jotenkin liian uutismaiselta ja no - kököltä. no, joka tapauksessa. musta oikeasti tuntuu tuolta mikä on tämän päivän kirjoituksen otsikko. ihan vähän ajan sisällä elämä on potkinut niin paljon ja lisää tulee koko ajan. tuntuu että olen ehkä maailman epäonnisin ihminen! noin vuoden sisällä multa on kuollut kaksi rakasta ihmistä ja piksu. vajaa pari vuotta sitten mulla todettiin sairaus joka on yhdellä prosentilla suomalaisista ja jonka vuoksi joudun syömään lääkkeitä vielä noin vuoden ajan. mun vanhemmat vaikuttaa olevan kaikkein vainoharhaisimmat kaikkien tuttavieni/kavereideni vanhemmista. siinä nyt nämä ehkä suurimmat jutut, mutta sitten on tietysti sellaisia asioita joita en tänne halua kirjoittaa, henkilökohtaisia.

kaiken kruunasi tämänpäiväinen tapahtuma, kun oltiin anskun kanssa kävelemässä siwaan. ohi ajoi rekka, suoraan vesilätäköstä, ja koko vesilätäkkö roiskui mun päälleni. ja osittain myös anskun, mutta se johtui varmasti vaan siitä että ansku yleensäkään uskalsi liikkua mun seurassa. ihan totta. tuo on jo liian kliseistä. ihan kuin jostain huonosta elokuvasta tai mainoksesta.

en tiedä mitä olen tehnyt. olen varmaan ollut edellisessä elämässäni joku todella huono ihminen, koska ainakaan nykyisessä elämässäni en ole mielestäni tehnyt niin paljoa vääryyttä että mua pitäis näin kovin rangaista.

olen kuitenkin onnellinen siitä että mulla on perhe, ihania ystäviä ja koirat. niiden voimalla jaksan varmasti vielä vähän pidempään ja toivottavasti jonain päivänä asiat oli muutenkin hyvin!

toivottavasti elämä kääntyy vielä parhain päin.

to be hurt
to feel lost
to be left out in the dark
to be kicked when you're down
to feel like you've been pushed around
to be on the edge of breaking down
and no one's there to save you
no you don't know what it's like
welcome to my life